Olet tässä

Tarharannan kahakka Kirkonmäellä

Pohjoisten jokivarsien miehet lähtivät kevättalvella 1597 etelään päin liminkalaisen Hannu Krankan johdolla. Suurimmista kylistä liittyi mukaan lisää väkeä. Nämä piikkipäisiin nuijiin aseistautuneet miehet leiriytyivät Kaarlelaan. Heidän lukumääränsä oli siinä vaiheessa noin 1000 ja koko ajan tuli lähialueilta lisää talonpoikia.

Juuri tämän talonpoikaisjoukon ovat tutkijat arvelleet olleen kaikkein vaarallisin Flemingin joukolle, sillä olivathan kyseessä miehet, joilla jo entuudestaan oli sotakokemusta ja myös aseistusta enemmän kuin edellisillä talonpoikaisjoukoilla. Tykistöä lukuun ottamatta heillä oli sama aseistus kuin vakinaisella sotaväellä. Myöskään piikkipäinen nuija, josta kapina on saanut nimensä, ei ollut huono ase. Se oli väline, jolla voitiin kaataa rautahaarniskoihin pukeutunut ratsumies. Tuliaseiden puute ei talonpoikia paljoakaan haitannut, sillä senaikaisten pyssyjen lataaminen vei monta minuuttia.

Uhkakirje

Samaan aikaan kun nuijamiehet odottelivat lisäjoukkoja Kaarlelan Kirkonmäellä, piti Klaus Flemingin vouti Abraham Melkiorinpoika sotilaineen leiriä Kyrössä. Sinne hän sai hyvin pian tiedon uudesta keski- ja pohjoispohjalaisten kapinaliikkeestä. Hän kirjoitti uhkaavan ja kirpeäsanaisen kirjeen, jossa hän lupasi pian itse tulla antamaan huutia niille, jotka eivät ajoissa luovu kapinahankeesta. Hän lähetti kolme sotamiestä tuomaan kirjettä Kirkonmäellä majaileville nuijamiehille.

olausjaa.gif

Jäätävällä vedellä kasteleminen ja avantoon upottaminen oli kidutusmenetelmä, jota Olaus Magnuksen Pohjoisten kansojen historian (1555) mukaan sovellettiin mm. uskottomiin palvelijoihin. Samaa menetelmää käyttivät Ylikankaan mukaan myös laitonta linnaleiriveroa keränneet virkamiehet ja sotilaat. Ei ole siis ihme, että raivostuneet talonpojat tappoivat uhrinsa Kirkonmäellä juuri hukuttamalla avantoon.

Kun Abraham Melkiorinpojan kirjeentuojat ratsastivat Kirkonmäelle, heidät neuvottiin lukkarin tupaan. Voudin kirje luettiin heti ääneen kaikille tuvassa olleille. Enempää ei tarvittukkaan, sillä ylimielinen ja komenteleva kirje sai kapinalliset vihan vimmoihin ja niin he siinä hetkessä kävivät käsiksi kirjeentuojiin. Nuo kolme miestä vielä höykkyytettiin nimismiehen talon lähelle jäälle. Siihen hakattiin suuri avanto ja kaikki kolme hukutettiin. Tällainen julma ja äkillinen hengenriisto oli ollut tavallista nuijasodan aikaisemmissakin vaiheissa.

Väijytys

Nyt jäätiin odottamaan itsensä vouti Abraham Melkiorinpojan tuloa. Järjestettiin väijytys lähellä kirkkoa olevaan Tarharantaan. Kesti odottaa iltahämärään asti, ennen kuin jono hevosia ja rekiä lähestyi. Pahaa aavistamatta vouti Abraham Melkiorinpoika istui ensimmäisessä reessä sudennahkaturkki päällään ja sotamies vierellään. Jokaisessa reessä oli useampia sotilaita yhteensä ehkä nelisenkymmentä. Nuijamiesten väijytyksistä suorittama hyökkäys yllätti sotilaat niin täydellisesti, etteivät monnet sotamiehet - nihdit, kuten silloin sanottiin, ehtineet edes tarttua aseisiinsa, ennen kuin heidät oli lyöty hengiltä. Muutamassa minuutissa oli 22 nihtiä tapettu ja 11 makasi maassa tainnoksissa tai kuoliaaksi tekeytyneenä. Vain muutamien onnistui livahtaa pakoon, heidän joukossaan vouti Abraham Melkiorinpoika.

Tuossa tapahtumassa taisi huomattavaa osaa näytellä se seikka, että Hannu Krankka oli miltei ensi töikseen riistänyt voudilta tämän susiturkin ja pukenut sen päälleen, lyötyään sitä ennen uhrinsa tainnoksiin. Siinä oli kyllä vähällä käydä kalpaten hänelle itselleenkin, sillä taistelun tuoksinassa, ilta hämärä kun jo oli, erehtyivät hänen omat miehensä ja yrittivät kolkata susiturkkiin pukeutuneen Hannu Krankan, luullen häntä voudiksi. Sillä aikaa kun Krankka pyöriskeli mahtavassa turkissaan, vouti selvisija onnistui livahtamaan pakoon. Kauas hän ei kuitenkaan ehtinyt, sillä jo seuraavana päivänä hänet otettiin kiinni Kruunupyyssä ja vangittiin. Kun sitten aikanaan nuijasodan jälkilaskuja selvitettiin, joutui Flemingin vouti Abraham Melkiorinpoikakin päättämään päivänsä mestauspölkyllä.

tarharan.jpg

Tarharannan niitty kartassa vuodelta 1776. Nuijamiehet väijyivät Abraham Melkiorinpojan retkikuntaa kirkolle menevän tien varressa. Kirkon vieressä on pappila, jonne henkiin jääneet sotilaat pelastautuivat. Maanmittaushallituksen arkisto.

Mutta kaikki Melkiorinpojan nihdit eivät kuolleet väijytyksessä. Niinpä muutamat pahoin haavoittuneet ja paleltuneet nihdit, joilta oli riistetty aseet ja vaatteet, olivat raahautuneet samaan lukkarin tupaan, jossa nuijamiehet olivat majailleet. Haavoittuneiden, surkeassa tilassa olevien sotilaiden näkeminen sai lukkarin kauhun ja säälin valtaan. Hän ei voinut työntää heitä takaisin pakkaseen eikä myöskään ilmoittaa heistä nuijamiehille, jotka varmaankin olisivat heidät surmanneet. Lukkari lähetti sanan pappilaan, jossa tuohon aikaan asui ja vaikutti kirkkoherra Carolus Ericus Sursill. Hän oli uumajalaisen Ånnermann -nimisen talonpojan poika, josta tuli suuren Sursill-suvun kantaisä. Varmaan tuo ensimmäinen Sursill oli vaikutusvaltainen ja arvostettu henkilö, koska hänen todellakin onnistui vedota nuijamiesten inhimillisiin tunteisiin niin, että nämä säästivät onnettomien nihtien henget.

Nuijasodan lopputulos tunnetaan. Talonpojat hävisivät taistelunsa ja heidän johtajansa tapasivat matkansa pään, kuka hirsipuussa, kua Pentti Poutun tapaan - Turun linnan vankikopissa.

Sivun alkuun

Päivitetty 22.2.2016 | Lähetä palautetta | Tulosta