Olet tässä

Berndt Leonard Frosterus vaikutti Kärsämäellä 40 vuotta

Keskipohjanmaa 9.10.1971

Kärsämäellä on tähän päivään saakka säilynyt harvinaisen elävänä muisto seurakunnan edesmenneestä sielunpaimenesta, Berndt Leonard Frosteruksesta. Hän astui Kärsämäen kappalaisen virkaan v. 1847 ja seuraavana vuonna tämä Pyhäjoen kappeli korotettiin itsenäiseksi Kärsämäen seurakunnaksi. Paria kuukautta vaille 40 vuotta kesti Frosteruksen palvelusaika Kärsämäellä, ensin kappalaisena 14 vuotta ja sitten kirkkoherrana 26 vuotta. - Pitkä palvelusaika yksinään ei kuitenkaan liene vaikuttanut muiston säilyvyyteen vaan ennenkaikkea Berndt Leonard Frosteruksen persoonallisuus.

Frosterus-suku kuuluu Pohjanmaan tunnetuimpiin ja suurimpiin pappissukuihin, suvun kantaisän tiedetään tulleen Oulun seuduille Lohjanjärveltä v. 1573. Professori Gunnar Suolahti kertoo Suomen papiston alkuperää koskevassa teoksessaan hyvin mielenkiintoisia asioita näiden sukujen synnystä ja kulkeutumisesta asuinsijoilleen sekä elämäntyylistä.

Pappissukuja alkaa syntyä

Turun katedraalikoulu oli jo varhain täydellisimpiä maassamme, samoin Porin koulu. Niiden oppilaina oli luonnollisesti enimmäkseen koulukaupungin ja niiden lähiseutujen lapsia sekä aateliston että porvarien ja myös varakkaaseen talollisluokkaan kuuluvien lapsia. Nimenomaan Turun ympäristössä sekä Lohjanjärven rantamilla mainitaan maanviljelyksen jo 1600-luvulla olleen paljon edellä muusta maasta, ja kuten ymmärrettävää myös kansan sivistystaso ja tahto oli näillä alueilla suurempi. Niinpä Lounais-Suomen vanhalta koulualueelta lähteneitten pappissukujen määrä onkin erittäin suuri.

Tietenkin varsinaissuomalaiset papinkokelaat olisivat kaikkein mieluimmin jääneet elämäniäkseen omille tutuille ja turvallisille mailleen, mutta ennenpitkää tultiin tilanteeseen, jolloin kaikki papinpaikat Varsinais-Suomessa olivat miehitetyt.

On helppo käsittää, mitä vaikeuksia sen aikaisilla kulkuneuvoilla ja sen aikaiset olosuhteet huomioonottaen merkitsi siirtyminen johonkin etäällä olevaan maankolkkaan, kuvaannollisesti sanoen vielä raivaamattomaan korpeen. Niinpä tuomiokapituleissa onkin säilynyt vielä 1700-luvulta kirjeitä, joissa esteltiin muuttomääräyksiä vedoten majanmuuton vaivalloisuuteen sekä vaikeuteen erota kotiseudusta. Syyksi selitettiin mm. "- en tunne tuon hirvittävän paikkakunnan sekä sen raa’an asujaimiston murretta elintapaa ja olemusta, enkä siis ymmärrä miten minun on puheessa ja seurustelussa siellä oltava".

Pohjanmaalle saapui parhaimmistoa

Silloisten määräysten mukaan eivät Turusta valmistuneet papit saaneet hakea ollenkaan Viipurin hiippakunnan alueelle, raja meni Hämeen ja Uudenmaan keskitse. Viipurin koulu valmisti papit koko Itä-Suomea varten, joka täten muodostui omaksi erilliseksi alueekseen. Sitä enemmän suuntautui lounaissuomalaisen pappisaineksen muuttoliike Pohjanmaalle, jossa tosin olikin tavoiteltavana useita suuria seurakuntia. Niiden keskuspaikat olivat merenrannan ja virransuitten vanhoja kauppapaikkoja, niissä kävi väkeä läheltä ja kaukaa, Ruotsin puolelta varsinkin Tukholmasta ja Upsalasta, Suomen puolelta Turusta, Raumalta ja Helsingistä. Eipä kumma, että nämä suuret ja siis hyvätuloiset paikat houkuttelivat juuri Lounais-Suomen papiston parhaimmistoa. Etelästä tulivat, monien muitten joukossa Pictoriukset, Vargiukset, Florinukset, Alstadiukset, Brennerit ja Frosterukset, Lithoviukset, Gammalit ja Mathesiukset. Alkuperältään pohjalaisia pappissukuja oli vain muutamia: Peitziukset Kälviältä, Calamniukset Lohtajalta, Peldanit Ilmajoelta, Kelheviukset Saloisista, kaikkein tunnetuimmat mainiten. Erääseen aikaan hallitus nimitti ruotsinmaalaisia sielunpaimenia Etelä-Pohjanmaan ruotsinkielisiin pitäjiin, siten tulivat tänne Falanderit, Getzeliukset, Holmiukset, Kempet ja Vigeliukset. Myöhemmin kuuluivat huomattaviin pohjalaisiin pappissukuihin vielä mm. Estlanderit, Vacklinit, Kranckit, Simeliukset, Törnuddit, Vilanderit, Durchmanit, Reinit ja Snellmanit.

Frosterusten laaja sukupuu

Frosterukset tulivat Lohjalta aluksi Oulun seudulle, alkoivat versoa Hailuodossa, Kemissä, Oulu- ja Pyhäjokivarressa. 1700- ja 1800-luvulla heitä tapaa kymmenittäin juuri näillä seuduilla, enimmäkseen pappeina mutta myös maallisia virkoja hoitamassa. Frosterus-nimisiä pappeja toimi myös Lohtajalla, Kalajoella, Siikajoella ja Paltamossa, Muhoksella ja Haukiputaalla, nimismiehenä Haapajärvellä, lääninviskaalina Vaasassa jne. Useita myös korkeasti oppineina ja korkeissa viroissa, kuten kirkkohistorian professoreina, heitä oli myös Kuopion hiippakunnan ensimmäinen piispa Robert Valentin Frosterus (1795-1884). Tämän Frosteruksen ansioista hänen lapsensa aateloitiin nimellä af Frosterus.

Kun papit yleensä kouluttivat poikansakin papeiksi, oli niihin aikoihin tavallista, että papinvirka useissa suvuissa muuttui perinnölliseksi. En tiedä, tapahtuiko näin Frosterus-suvussa, mutta kun suuria seurakuntia alettiin jakaa kappelikunniksi ja vähitellen edelleen itsenäisiksi seurakunniksi, avautui suvun jäsenille joka tapauksessa uusia mahdollisuuksia.

Kun ottaa huomioon Frosterus-suvun pesiytymisen juuri Oulu- ja Pyhäjoen maisemiin ei ole lainkaan kumma, että Pyhäjoen latvoilla sijaitsevassa Kärsämäen seurakunnassakin on ehtinyt vaikuttaa pappina kaksi Frosterusta.

Kärsämäen Frosterukset

Vuonna 1774 kun Kärsämäki erotettiin Pyhäjoen kappeliksi sen ensimmäiseksi kappalaiseksi valittiin Johan Frosterus, joka myöhemmin toimi Kalajoen kirkkoherrana aina kuolemaansa asti v. 1858. Juuri hänen poikansa oli Kuopion ensimmäinen piispa Robert Valentin Frosterus.

Berndt Leonard Frosterus oli Kuopion piispan pikkuserkku. Berndt Leonard oli syntynyt Siikajoen kappalaisen Israel Frosteruksen poikana heinäkuun 10 pnä, 1808. Berndt Leonardin äiti oli Raahesta omaa sukua Stierncreutz, suomalaisen aatelissuvun jäsen. Tämä on hyvä muistaa kun Berndt Leonard Frosteruksesta on kysymys.

Sisä-Suomessa ja etelämpänä kävi monien pappissukujen kohdalla niin, että ne, eläytyessään ahtaasti paikallisiin oloihin, menettivät tarpeellisen kosketuksen ulkomaailmaan, suku alkoi maalaistua, sen elämäntaso laskeutui ympäristön tasalle: "huomaamatta vajottiin kirkkoherroista kappalaisiksi, pitäjänapulaisiksi, lukkareiksi, suntioiksi, vihdoin haudankaivajiksi ja torppareiksi - näin kävi mm. Rothoviuksen suvun" kirjoittaa Suolahti. Rannikon kauppapaikkojen ja vilkkaitten merentakaisten yhteyksien ansiona hän pitää sitä, että Pohjanmaan suurille pappissuvuille käynyt näin, vaan että ne tosiaan vuosisadasta toiseen kykenivät säilyttämään mahtiasemansa. Siitä huolimatta, että ne elivät kiinteästi paikallistuneina omiin jokilaaksoihinsa, eivätkä sukulaisavioliitotkaan olleet täysin tuntemattomia.

Berndt Leonard Frosterus kävi koulunsa Turussa kuten monet Frosterukset ennen häntä, hänet vihittiin papiksi 24-vuotiaana 1832. Hän toimi aluksi Lohtajalla silloisen kirkkoherra Karl Gustaf Elfvingin apulaisena kahdeksan vuotta, ja rovasti Elfvingin tyttären Charlotta Karoliinan kanssa hän solmi avioliiton. Lohtajalta nuori pari siirtyi Töysään, jossa viipyi 7 vuotta. Kun Kärsämäellä tuli kappalaisen paikka auki, haki Berndt Leonard Frosterus sitä päästen ensimmäiselle vaalisijalle, ja valittiin ylivoimaisella ääntenenemmistöllä tähän tehtävään.

Kirkkokuri

Muuttaessaan Kärsämäen pappilaan oli Frosteruksilla kolme tytärtä, Sofia, Charlotta ja Amanda, enempää lapsia ei tästä avioliitosta syntynytkään.

Jo tulovuotenaan Frosterus tarttui lujin käsin kiinni seurakuntalaisten tapoihin. Siihen aikaan oli tavallista, että kirkosta lähdettiin pois jo ennen saarnan loppua. Niin saattoivat tehdä erityisesti nuoret miehet, jotka poistuivat suurella melulla kirkon ovien ulkopuolelle, kaikki eivät tulleet sisään kirkkoon ollenkaan vaan jäivät kirkkopihalle seurustelemaan.

Tästä päätti Frosterus heti alun alkaen tehdä lopun. Niinpä hän kutsui kokoon pitäjänkokouksen, jossa päätettiin sakottaa jokaista, joka poistui kirkosta ennen Herran siunausta, tai jäi kirkon ulkopuolelle. Sakotettiin myös, jos ei noussut seisomaan silloin kun se käsikirjan mukaan tuli tehdä. Päätökselle haettiin kuvernöörin vahvistus, ja näistä määräyksistä pidettiin luonnollisesti lujasti kiinni.

Aivan kirkon lähelläkin oli vielä tuohon aikaan kapakoita ja viinanpolttimoita, niitä vastaan Frosterus kävi kiivasta taistelua koko toimintansa ajan. Salapolttajien ja myyjien selvillesaamiseksi asetettiin kinkerikuntiin n.s. viinavahdit.

Pieni ruhtinaskunta

Kirkkoherrat, varsinkin suurten emäseurakuntien kirkkoherrat, jotka saivat melkoisen runsaat virkatulot ja jotka kaiken lisäksi saattoivat teettää vaivalloisimmat työt apupapeilla, elivät paikkakunnillaan kuin pienet ruhtinaat seurustellen paikkakuntansa vallasväen kanssa, omistaen runsaasti aikaa lukemiselle ja tieteitten harrastukselle, ehkä itsekin kirjoitellen, mutta myös monia käytännön toimia ahkerasti harjoittaen. Kaikesta päättäen samaan tapaan eli omassa melko syrjäisessä ruhtinaskunnassaan myös Berndt Leonard Frosterus, jota myös Kärsämäen Keisariksi kutsuttiin. Epäilemättä hän nautti suurta arvonantoa myös kapitulin ja virkaveljiensä keskuudessa, sitä todistaa hänen saamansa rovastin ja sittemmin lääninrovastin arvo. - Hänen monipuolisuudestaan ja taitavuudestaan muutamia esimerkkejä.

Opettaja

Pienten lasten opetus kirjalle oli Frosteruksen mielestä jo erittäin tärkeää. Jos vanhemmat eivät siihen kyenneet, opetettiin lapsia pyhäkoulussa, joita toimi yhteensä 13. Opettajat pyhäkouluun valitsi Frosterus itse saman vuoden "parhaimmista ja vakaantuneimmista" rippikoulupojista.

Huonolukuisia aikuisia varten oli tietenkin olemassa lukkarinkoulu, joka oli ahkerasti käytössä, ja jo vuonna 1872 perustettiin seurakuntaan yksityinen kansakoulu - tietenkin papin alotteesta ja johdolla. Aluksi toimivat kansakoulussakin opettajina paikkakunnan lukkarit.

Kärsämäen lukkarikoulu

Mutta aivan toisessa merkityksessä kuin huonolukuisia varten perustettu lukkarinkoulu toimi Kärsämäellä lukkareita valmistava koulu. Siihen saakka oli ollut yksinkertainen käytäntö, että hyvillä laulunlahjoilla varustettu nuorukainen meni paikkakunnalla toimivan vakinaisen lukkarin oppiin, oli määräajan harjoittelijana ja vakinaisen lukkarin apulaisena kunnes sai tältä todistuksen viran hakemiseen. Mutta vuoden 1896 kirkkolaissa olevien määräysten mukaan täytyi lukkareita alkaa valmistaa kouluissa.

Rovasti B. L. Frosteruksen on täytynyt olla sangen suurilla musikaalisilla lahjoilla varustettu, muuten tuskin olisi ollut mahdollista, että lukkarien valmistusta alettiin harjoittaa Kärsämäellä. Seurakunnan historiassa kerrotaan, että lukkarinkouluun tuli oppilaita kaikkialta maasta aina Porvoota, myöten, sen sijaan ei ole mainintaa, kuinka paljon oppilaita oli, ja montako vuotta koulu mahdollisesti siellä toimi.

Opetus tapahtui kirkossa, jossa ei käytetty, vaan jokaisen tuli ta soittokonetta. Äänirautaakaan ole käytetty, vaan jokaisen tuli alkaa veisuunsa oikealta kohtaa ilman mitään apuvälineitä. Rovasti Frosterus katsoi tarkalla silmällä, että tulevan lukkarin vartalo hänen veisatessaan oli "oikonen, ei sinne eli tänne nojossa eteen tai taapäin, eikä pää kallellaan, nuopollaan tai raivollaan". Varmaan hän valvoi korva tarkkana, että veisu oli "vahva, täysinäinen, puhdas ja vieraista hankauksista vapaa".

Lukkarit suorittivat loppututkinnon rovastin sukulaisen, piispa Frosteruksen edessä.

Mutta sen ajan lukkareilta vaadittiin vielä jotakin muutakin kuin vahvan veisuun taitoa. Heidän tuli toimia paikkakunnillaan paitsi huonolukuisten opettajina myös jonkunlaisina lääkäreinä.

Alunperin, valistusaikana, monitoimiset papit opiskelivat lääkintötaitoja palvellakseen niitten avulla seurakuntansa ihmisiä, mutta myöhempinä aikoina näitä tehtäviä siirrettiin seurakutien lukkareille, joiden tuli ainakin osata iskeä suonta ja rokottaa. Kärsämäellä on säilynyt tallessa rovasti Frosteruksen itsensä valmistama sirotekoinen suonirauta, joka on ollut opetusvälineenä lukkarikoulussa. - Rokotuksessa ja suoneniskennässä tuli lukkarien käydä tenttimässä taitonsa Oulun lääkärille.

Julkaisutoiminta

Rovasti Frosterukselta on jäänyt jälkipolville, myös kirjallisia tuotteita, osoituksena hänen monipuolisesta persoonastaan. Niinpä hän on kirjoittanut konfirmatiotilaisuuksissa käytettävän kysymyskokoelman "Lahja Rippilapsille". Se sisältää luonnollisesti pääasiassa uskontoteostoa, mutta myös ja jonkinverran yleistä kansalaistietoa, niinpä siinä kysytään, minkämuotoinen on maa, pyöriikö se, moniako maanosaa siinä on ja missä maanosassa me asumme.

Rovasti Frosterus kirjoitti myös musiikin alalta. teoksen jonka nimi on "Perutieto Soitantoon Forte-Pianolle, Harmoniumille, Viululle sekä Virsikanteleelle Steibeltin, Dussekin ja Cramerin Opetustavan mukaan, ynnä Musiikki-Sanakirja." Teos ilmestyi kahtena painoksena, se oli sekä suomen- että ruotsinkielinen.

Mutta aivan tosillakin alueilla askarteli rovastin mielikuvitus ja . kynä, siitä kertovat sellaisten hänen julkaisemiensa kirjasten nimet kuin "Päälle luotettava neuvo kuinka kettuja ja susia pyydetään". Ilmeisesti metsästys maat hänen ympärillään olivat tuolloin vielä melkoisen hyvät, ja kekseliäällä miehellä oli pyyntitekniikka kehittynyt niin että siitä oli vara muillekin jakaa opetusta.

"Pieniä talon askareitten neuvoja, niinkuin valutöihin, kupari- ja läkkiastioiden valmistamiseen, maalaukseen, lakeeraukseen ja petsaamiseen, nahkain parkitsemiseen ym." Todella pitkä kirjasen nimeksi, mutta niinpä jo nimikin kertoo, mihin kaikkeen hänen toimeliaisuutensa ylti. Nämä käytännön askareisiin liittyvät kirjaset hän on julkaissut salanimellä L. Routanen

Valuri

Kerrotaan, että pappilan tuvan puolella oleva työpaja oli rovastin ahkerassa käytössä, eikä sitä voikaan epäillä. Hänen työteliäisyydestään ja taidostaan on yhä vieläkin tallella monen monta todistusta, kaikkein arvokkaimmat ja näkyvimmät varmaan ne kaksi messinkistä kynttiläkruunua, jotka riippuvat Kärsämäen kirkon katosta, ja jotka rovasti Frosterus on omin käsin valanut ja takonut. Tuollaiselle taidonnäytteelle voi todella nostaa hattua.

Kärsämäen museossa on nähtävänä rovasti Frosteruksen piirustuksia avaimista ja lukoista, joita hän myös on itse valmistanut. Paitsi valuri hän oli myös seppä ja kaikenlisäksi puuseppä, maalari ja nahkuri.

Maanviljelijä

Mutta ennenkaikkea rovasti Frosterus oli innokas ja taitava maanviljelijä. Kärsämäen seurakunnan historian kirjoittaja E. Eskola epäileekin, onko kärsämäkisten mieleen mikään rovastivainajan opetuksista iskostunut niin syvään kuin se että peruna on istutettava kesäkuun 10 päivän tienoissa ja taas syyskuun 10 aloitettava sen nostaminen. Se oli sääntönä Frosterusten pappilassa ja kaiketi se on ollut käyttökelpoinen tapa koska sitä vieläkin kuulema noudatetaan.

Pappilan maanviljelys oli kaikin puolin malliksi kelpaavaa, maat hyvässä kunnossa, samoin ojat. Kerrotaan, että pappilassa oli palkattuna mies, jonka ainoana, tehtävänä oli kesät talvet vedättää hevosella mutaa pelloille.

Navetassa oli komea, ainakin ajoittain 25-päinen karja ja tallissa oli 8 hyvin hoidettua hevosta. Pappilan maitten lisäksi rovasti Frosterus viljeli vielä Ruutikkalan taloa, jonka hän oli ostanut joka sijaitsi noin kilometrin etäisyydellä pappilasta.

Kasvitarhan tuotteet, jotka tuohon aikaan vielä olivat peräti harvinaisia, menestyivät nekin pappilanväen taitavissa käsissä, niin että punajuuret ja porkkanat ja monet, muut ennen tuntemattomat vihannekset löytyivät jo silloin pappilan pöydästä.

Jotta kaikki sujui, tarvittiin tietysti palveluskuntaa. Eräästä veroilmoituksesta käy selville, että Frosterusten pappilassa oli palvelusväen luku 14 henkeä, sen lisäksi olivat vielä torpparit.

Kunnallismies

Pitäjänkokouksien puheenjohtajana toimi siihen aikaan pappi. Niinpä seurakunnallisten ja hengellisten asiain lisäksi Frosteruksen johdolla tapahtuivat pitäjässä kaikki muutkin asiat: rakennettiin teitä ja siltoja, tehtiin myllyjä tarpeen mukaan, hoidettiin pitäjän köyhät. Niin myös, kun nälkävuodet tulivat, lähti Frosterus Ouluun hommaamaan kärsämäkisille ruokaa. Mutta suuri nälänhätä vallitsi koko maassa, paljoa hän ei Oulun-reisulta kostunut vaan määräsi, että oli kiireesti ryhdyttävä nostamaan poronjäkälää, josta jauhettaisiin jauhoa sekotettavaksi oikean viljan joukkoon, mistä sitten leivottaisiin hätäleipää.

Näinä aikoina oli seurakunnan väkiluku vähän yli kahdentuhannen. Nälkävuosina 1865-67 kuoli yhteensä 273 henkeä.

Vuonna 1865 tuli keisarillinen asetus, jossa erotettiin maalliselle kunnalle kuuluvat tehtävät seurakunnan tehtävistä. Kuitenkin tätä määräystä alettiin Kärsämäellä noudattaa vasta vuonna 1869, ilmeisesti seurakuntalaiset tykkäsivät hyvää Frosteruksen hallituksesta, koska he olivat anoneet pidennystä kunnallishallituksen asettamiselle.

Ihminen ja pappi

Näitä hänen tekemisiään ja olemisiaan ajatellessa piirtyy silmäin eteen jotensakin jykevä hahmo, etten sanoisi hahmo, johon liittyy renesanssin rehevyyttä. Olisi mahdotonta kuvitella, että Berndt Leonard Frosterus olisi Kärsämäelle tullessaan hetkeäkään potenut ikävää tai haikeutta - siihen hän oli liian viisas. Hän teki työtä kuin uutisraivaaja, paljon ja hartaasti, mutta hän teki sen kaiken omalla tyylillään, ruhtinaan tyylillä. Ilmeisesti hän viihtyi seurakuntansa ja monien askareittensa parissa, vaikka ei suinkaan paneutunut liian ahtaasti paikallisiin oloihin Hän tahtoi ja osasi pitää päänsä pystyssä, selkänsä suorassa , niin yksin kuin hän perheineen mahtoikin joskus tuntea olevansa.

Mahtoi olla juhlallinen näky, kun rovasti Berndt Leonard Frosterus ajoi hiljaisen kirkonkylän raitilla, istuen mustana ja arvokkaana nelipyöräisissä vaunuissaan etupenkille sijoittuneen kuskin ohjatessa hevosta. Vastaantulijoiden, liikkuivatpa he jalan tai hevosella, oli silloin parasta väistyä ja antaa tietä.

Kun seurakuntalainen tuli asialle kansliaan, hänen tuli seisoa kanslian oven edessä olevalla mustalla matolla ja odottaa, kunnes rovasti korkean pulpettinsa äärellä seisten ja haudanhiljaisuuden vallitessa, oli antanut kynänsä rapista paperilla ja pyydetty todistus oli valmis. Se kaikki kuului hänen tyyliinsä, mutta ei ihme, jos moni seurakuntalainen koki nuo hetket pelosta vavisten.

Rovasti opetti seurakuntalaisilleen sivistyneitä tapoja, eikä varmaankaan aina kovin hellävaraisesti. Niinpä kerrotaan eräästä miehestä, jota Frosterus oli kerran pappilan kansliassa muistuttanut tervehtimisestä, että tämä seuraavalla kerralla pappilaan tullessaan oli jo portilla ottanut hatun päästään, nyökytellyt koko ajan kävellessään päätään ja hokenut: "Saat kai tätä, saat kai tätä."

Ilmeisesti hänen mielestään tervehtimisen ja lakin nosta oli pelkkää herraskaista turhuutta; johon hän tunsi kaunaista vastenmielisyyttä, etenkin kun sitä piti pakosta tehdä.

Saarnansa Frosterus valmisti huolellisesti. Sanotaan, että hän valmisti sitä pitkin viikkoa tutkien Raamattua ja saarnakirjallisuutta. Usein hän jyristeli saarnatuolistaan kovia tuomion sanoja, mutta saattoi myös puhuessaan heltyä kyyneliin saakka. Ehkä hän useinkin vaikutti särmikkäältä ja pelottavalta seurakuntalaistensa mielestä, mutta oli epäilemättä suurimmassa määrin tunnollinen sananpalvelija, seurakunnan paras oli hänelle läheinen ja kallis asia. Hänen sisimpäänsä pääsivät varmaan ani harvat tutustumaan, mutta tiedetään kuitenkin hänen usein oman huonoutensa tunnossa kyyneliin saakka nöyrtyneen Herransa edessä.

Tämän työn ja toimen miehen kohtaloksi tuli viettää elämänsä loppuvuodet - 20 vuotta - aluksi puoliksi, sitten kokonaan sokeana. Kohta sairautensa alussa hän otti itselleen apupapin, ja näitä apupappeja ehti olla kaikkiaan yksitoista. Ilmeisesti nuoret miehet kokivat vanhan rovastin kuria ja järjestystä rakastavan elämäntyylin liian vaikeaksi kestää, koska muuttoliike oli niinkin tiheä: vain rouva Frosteruksen veljenpoika, Karl Gustaf Elfving palveli "setää" yhtä mittaa kymmenen vuotta, joten siis muitten osalle jäi yhteensä toiset kymmenen vuotta.

.Rovasti Berndt Leonard Frosterus kuoli Kärsämäen pappilassa 10 pnä helmikuuta vuonna 1887, hän oli 79 vuoden ikäinen. Hänet on haudattu vaimonsa ja vanhimman tyttärensä viereen Kärsämäen hautausmaalle.

Paljon juttuja vieläkin

Rovasti Frosteruksen kuolemasta on kulunut jo lähes sata vuotta, mutta hänen muistonsa tuntuu olevan vielä varsin elävänä Kärsämäen vanhemman väen mielissä. Tosin he eivät omin silmin ole häntä nähneet, mutta edellisen polven monet kertomukset hänestä ovat painuneet hyvinkin tarkkaan mieleen.

Kärsämäen kunnantoimistossa oli asioillaan maanviljelijä Yrjö J. Koponen.

- Jaa, vanhasta Frosteruksestako te... Siitä on vielä paljon juttuja. Minun isäni oli siihen aikaan kirkkovaltuuston jäsen ja tunsi rovastin hyvin, hän kertoi paljonkin silloin kun olin vielä poikanen. Eiväthän ne kaikki ole jääneet mieleen, mutta jotakin.

- Vanhoilla päivillään, sokeana ollessaan hän vielä harva se sunnuntai kävi kirkossa taluttajansa ohjaamana. Kun vanha rovasti astui ovesta sisään, tuli seurakunnan nousta seisomaan ja kumartaa, se oli tapa ja säädös. Mutta aivan viime aikoina, kun hän ei enää nähnyt mitään, kyseli hän taluttajaltaan: nouseeko ne? Kumartaako ne? - Eiväthän ne enää kaikki sitä tehneet kun tiesivät rovastinsa silmät näkemättömiksi, mutta ollakseen pahottamatta hänen mieltään taluttaja oli vastannut: joo, kyllä ne nousee ja kumartaa.

- Monista käytännön asioista tuntui silloisilla seurakuntalaisilla olleen pappinsa kanssa pientä kränää. Niinpä Frosterus vaati, että pappilan haan veräjä oli ehdottomasti suljettava kun siitä kuljettiin, mutta muistivatkos nämä kärsämäkiset - aina silloin tällöin sattui, että veräjä oli sittenkin jätetty auki, ei auttanut vaikka rikkojia sakotettiin oikein kuvernöörin vahvistamalla määräyksillä. Päinvastoin syntyi kiusanteon halua ja uhmamieltä. Niinpä kerrankin joku voimamies oli nostanut laihan hevoskaakkinsa aidan yli hakaan. - Kerran taas muuan seurakuntalainen oli tuomassa papinverona lammasta. Sitä hän ojensi aidan yli rovastille ja peräsi: - Annatkos kuitin kanssa?

- Tuohon pappilan aitaankin liittyi oma juttunsa. Rovasti oli antanut määräyksen aidanrakentajalle, eräälle torpparilleen, että teekin siitä sitten itikanpitävää. - Oltuaan pitkän aikaa Töysässä hän oli tottunut murteeseen, jossa itikoiksi käsitettiin lehmät ja hevoset ja muut kotieläimet. Kärsämäkiset taas savolaiseen tyyliin tunsivat vain sääsket itikoiksi. Lieneekö torpparilla ollut jotakin hampaankolossa rovastiaan vastaan kun hän, hyvin tarkoituksen ymmärtäen mutta ilkikurillaan alkoi rakentaa sammalilla tilkittyä tiheää aitaa... Tarina ei kerro, kuinka pitkästi ja korkeasti aitaa ehti valmistua.

Tällaisia rovasti Frosterukseen liittyviä juttuja muisti Yrjö J. Koponen. Epäilemättä niitä muistavat monet muutkin kärsämäkiset.

Annikki Wiirilinna

Kuvatekstit:

Rovasti Berndt Leonard Frosterus.

Piispa Robert Valentin Frosterus, Kärsämäen Frosteruksen aikalainen ja pikkuserkku.

Kärsämäen kirkko on itsensä C. L. Engelin piirtämä pieni, kaunis ja harrastunnelmainen pyhäkkö. Se on rakennettu 1842, Frosteruksen edeltäjän, Gabriel Anders Chydeniuksen aikana. Chydenius kuului niinikään laajaan pappissukuun: hän oli pappi jo viidennessä polvessa. Suvun kuuluisin edustaja, Kokkolan rovasti Anders Chydenius oli hänen isosetänsä.

Kärsämäen museon kokoelmissa on näytteitä rovasti Frosteruksen käsialasta, tässä avain ja lukkosuunnitelma paperilla.

Lähikuva toisesta Frosteruksen valamasta ja takomasta kynttiläkruunusta.

Kärsämäen kirkon seinällä on kauniisti kirjoitettu taulu, joka sisältää lyhyet tiedot entisistä seurakunnan opettajista.

Maanviljelijä Yrjö J. Koponen, jonka isä oli kirkkovaltuustossa Frosteruksen aikana.