Olet tässä

Katupeili kertoo vanhasta pikkukaupungista

Keskipohjanmaa 7.9.1973
Kokkola tänään 353 vuotta

Oletteko koskaan nähneet pientä kaksiosaista telinettä jonkun kaupunkitalon ikkunapuitteeseen kiinnitettynä? Kadulle tuskin tietää , mikä se on, mutta kun katselee sitä sisäpuolelta, talon ikkunasta, näkee kaksi peiliä, jotka on asetettu niin että niistä on helppo katsella kadulle molempiin suuntiin. Katupeili, "juorupeili" siis, kuten sitä rumemmalla nimellä sanotaan. Ilman Serpin tunnettua näytelmää tuskin kukaan enää tuntisi edes sen nimeä. Sen aika on auttamattomasti ohi, se on nykyaikaisessa kaupunkikulttuurissa yhtä unohtunut käsite kuin maaseutukulttuurissa esimerkiksi pohdin. Tai pellavaloukku.

On varmaa että myös Kokkolassa on aikoinaan ollut kymmenittäin juorupeilejä, joihin on kurkittu ikkunaverhojen välistä ja takaa. Nyt niitä on enää muutamia. Yksi niistä sijaitsee Isollakadulla, toinen Pormestarinkadulla, aivan Rantakadun kulmauksessa. Sitten on asemarakennuksessa parikin katupeiliä - ja muitapa ei enää löydykään. Forsenin talossa Rantakadun ja Chydeniuksenkadun kulmauksessa oli katupeili vielä muutamia vuosia sitten, mutta se on jo hävinnyt. Renlundin museossa on toki yksi juorupeili säilynyt.

Mitä kertookaan tuollainen peili? Voimme ajatella, että se tuo terveiset - vaikkapa tuolta sadan vuoden takaa, jolloin kaupungissamme oli viisi katua pohjoisesta etelään ja yhtä monta idästä länteen. Ne olivat kiveämättömiä ja aamua iltaa kuljetettiin niitä pitkin kaupunkilaisten lehmät laidunmaille ja takaisin. Jolloin Raatihuone ja Libeckin sairaala torin varrella sekä Roosin talo olivat kaupungin ainoat kaksikerroksiset kivitalot. Olihan kyllä sitten vielä raatimies E. Donnerin komea kaksikerroksinen talo kaupungin pohjoistullin luona, mutta se oli puinen. Siitä talosta, joka oli puutarhan keskellä, tervehti muuten kesäiseen aikaan papukaija kaupunkiin tulijoita huutamalla "go da, go da". Se oli kai tuotu jostakin kaukaa etelämaista, niillä Donnerin laivoilla.

Kaikkien kauppiaiden liikehuoneistot olivat silloin Isonkadun varrella, jossa myös molemmat apteekit sijaitsivat. Liikkeisiin noustiin portaita, jotka johtivat molempiin suuntiin ja joissa oli koristeelliset kaiteet.

Isonkadun varrella asui myös muutamia etevimpiä käsityöläisiä, mutta suurin osa heistä asui kuitenkin syrjäkatujen varsilla, siellä missä merimiehet ja työmiehetkin olivat. Pienissä taloissaan, vieri vieressä, pihat lankkuaidalla erotettuina. Pihan perällä navetat ja tallit, puuladot ja saunat, useimmiten myös oma kaivo. - Tuollaisiin kodikkaisiin pihoihin voit vielä tänäkin päivänä kurkistaa jostakin porttikäytävästä vanhassa puukaupunginosassa. Näet vihreän nurmen, tuuheat puut, vanhanmallisen, ehkä jo hieman kallistuneen ulkorakennuksen ja iloiset kukkaistutukset - mikä miniatyyri! Se tuntuu henkivän menneitten aikojen leppoisaa olemisen iloa - ehkä hiukan staattista nykyajan ihmisen mielestä.

Sivukatujen varsilla riippui myös monenlaista kylttiä. Kellosepän liikkeen merkkinä oli mahtavankokoinen taskukello, suutari Vallinin kyltti oli läkkipeltistä ja siihen oli maalattu saapas. Kupariseppä Nyströmin ilmoituskylttinä taas olivat suuri kahvipannu - ja viinapannu luonnollisessa koossa.

Asukkaita oli niin vähän että kaikki suurin piirtein tiesivät toisensa. Kaikki tunsivat ainakin kaupungin virkamiehet: pormestarin, tohtorin, postimestarin, pastorit ja maisterit.

Tottakai kaupungin rouvat tunsivat toisensa, olihan sitäpaitsi toiminnassa jo Rouvasväen yhdistyskin jossa tavattiin. Mutta epäilemättä kurkisteltiin toisiaan joskus myös juorupeilistä, uutinten raosta. Siihen aikaan naiset hyvin paljon istuivat kotona koruommel kädessään - miksipä ei tuo istuinpaikka saattanut olla joskus niinkin että siitä mukavasti saattoi kurkistaa juorupeiliin. Sen välityksellä saattoivat kaikki nuo Donnerien, Roosien, Rahmien, Hongellien ja Kyntzellien rouvat ja neidit tarkkailla katunäkymää: katsoa, miten turnyyri istui naapurin rouvan päällä vai istuiko ollenkaan, arvostella kenties hatun sopivaisuutta - ja mikä tietysti kaikkein jännittävintä: katsella kuinka se odotettu kavaljeeri lähestyi taloa, suunnasta tai toisesta. Ehti kenties kohentaa hieman asuakin, sipaista tukkaa ja oikaista esiliinaa, vilkaista peiliin ennenkuin hän ehti ovelle. Ja entäpä kun vieraat ajoneuvot lähestyivät katua pitkin, niistä ehti peilin välityksellä tehdä monta kertaa enemmän huomioita kuin jos ne olisivat vain akkunasta kerran ohi vilahtaneet. On helppo ymmärtää, miten paljon vaihtelua - varsinkin perheen naisväelle - saattoi merkitä katupeili. Puhumatta sitten niistä ihmisistä, jotka syystä tai toisesta olivat sidotut paikalleen, liikuntakyvyttömiksi.

Mutta sisältyihän toki elämään, muutakin näytelmällisyyttä kuin se mitä juorupellistä nähtiin. Kulupojat varsinkin olivat mestareita keksimään yhtä ja toista piristävää. Kovin mielellään ja yhä uudelleen he esimerkiksi katselivat kaupunkiin majoitettujen kasakkain temppuja, nuo ruojat kun kykenivät sieppaamaan maasta lakin tai jonkun muun esineen hevosen selästä käsin - ja hevosen laukatessa täyttä vauhtia. Pojat osasivat vain muutaman sanan venäjää, mutta hyvin ymmärrettiin silti molemmin puolin ja toimeen tultiin, kasakoilla oli hauskaa ja pojilla myös.

Näin ylellistä huvia tarjoutui kuitenkin suhteelliselle harvoin. Paremman puutteessa täytyi tyytyä vaikkapa varastamaan omenia Peitziuksen puutarhasta, tai seurailemaan jotakin pikkukaupungin poikkeavaa yksilö, omituisuutta, jollaisista ei tuntunut koskaan olevan puutetta. Heihin kuului mm. "taiteilija" Perlgren, jonka elämänkertomuksista lyhyempi esitettiin yhdestä, pitempi kahdesta kopekasta, ja jotka päättyivät kuperkeikkaan.

Kuumina kesäpäivinä ei maltettu vastustaa kiusausta hypätä Suntiin uimaan, vaikka se olikin kielletty säädyllisyyden nimissä. Talvella luisteltiin Hakalahdella, tai lasketeltiin mäkeä kaupungin länsipuolella, oluttehtaan luona, sitä sanotaan nyt Hankkijan mäeksi. Hyvät laskettelupaikat olivat myös eteläpuolella, pitäjän kirkon luona.

Viinatehtaan luo ja Pikiruukille ehdittiin harvemmin, mutta epäilemättä vanhan haminan lahti tervamakasiineineen ja rantalaitureineen, jossa kesäisin tapasi ainaista hyörinää, tarjosi, runsaasti vaihtelua myös poikasten näkökulmasta. Siellä savusivat myös potaska- ja pikipadat, siellä saattoi katsella, miten tervatynnöreitä pyöritettiin jonkin purjelaivan ruumaan Tukholmaan vietäväksi. Puhumattakaan siitä näytelmästä, minkä "tervafräkäri" tarjosi ottaessaan vastaan maalaisten tervatynnöreistä ja yrittäessään mittatikkunsa kanssa päästä selville, että tavara oli hyvää - ettei kauppiasta vain yritetty jymäyttää laittamalla tynnyriin osaksi vettä tervan asemasta.

Ja entäpä rumpali Jämtin näytelmä. Hänen, joka, joka aamu kello 5 ja joka ilta kello 9 astui suurine rumpuineen ulos raatihuoneen ovesta, pärisytti rumpua ja aloitti kävelynsä ympäri kaupunkia. Myös päivisin hän saattoi tarvittaessa rummunpärinällään koota, kaupunkilaiset kuulemaan, mitä pormestarilla ja raadilla oli käskettävänä. Silloin havaitsivat myös koulupojat hetkensä tulleen: suurella joukolla he seurasivat rumpalia pitkin kaupunkia ja kuuntelivat tarkkaan rumpali Jämtiä, tuota päivälehdistön kunnianarvoisaa edeltäjää, niin tarkkaan, että osasivat sitten saavien pohjalautoja tai lauta-aitoja hyväkseen käyttäen rummuttaa melkein yhtä hyvin kuin rumpali Jämt itse.

Mutta kaikkein-herttaisinta on sittenkin ajatella palovartijan laulua. Hänen, joka yökaudet suoritti pimeillä kaduilla ypöyksinäistä katuralliaan. Jo kello kymmenen hän alotti, ja sen jälkeen joka täyden tunnin aikana aina kello neljään aamulla, kuultiin hänen kauniilla, täyteläisellä lukkarin äänellään huutavan:

"Klockan är tio (elva, tolv jne.) slagen, Guds härliga, milda och mäktiga hand, Bevare vår stad för eld och för brand" eli "Kello on kymmenen (yksitoista, kaksitoista jne) lyönyt, Jumalan ihana, lempeä ja voimallinen käsi suojelkoon kaupunkiamme tulen vaaralta."

Ja turvallisesti nukkuivat silloin kaikki muut, koko pikkukaupunki uudintensa, varjostimiensa ja katupeiliensä takana.

Annikki Wiirilinna

Kuvatekstit:

Kaakeliuuni vanhasta talosta.

Pihalla olivat liiterit, tallit, navetat.

Vinttikaivo pihalla.

Harvoin siihen tulee enää katsottua, sanoo rouva Dagny Sund, o.s. Hongell. Hänen miehensä, herra Albert Sund suostui sentään tulemaan malliksi katupeili-kuvaan. - Tämä katupeili kuuluu juuri tähän taloon. Kun ostimme talon rouva Alice Björklundilta vuonna 1925, hän lähtiessään otti peilin ja vei mukanaan mutta kun hän kuoli, hänen sisarensa rouva Forsén toi peilin takaisin ja sanoi, että tähän se kuuluu. Talo on toistasataa vuotta vanha luultavasti peili on suunnilleen samanikäinen. - En jouda vielä katupeiliä katselemaan, mutta muistan että mamma sitä taisi joskus silmäillä. Näin kertoo käsinetehtailija, rouva Dagny Sund, jonka puutalossa on korkeat, komeat huoneet, kaakeliuunit on säilytetty kaikissa huoneissa ja kalustus on tyylikkäästi vanhanaikainen. Tähän ympäristöön katupeili todella sopii.

Kyllä siitä on apua, sanoo junansuorittaja Ilmari Rauhala aseman pihalle näyttävästä katupeilistä. - Siitä näkyy molempiin suuntiin milloin junat tulevat, paitsi että tuo pohjoiseen näyttävä peili on lohjennut ja vanhuuttaan tummunut, se pitäisi uusia. Aseman virkahuoneessa todettiin, että tämä katupeili on yhä tänäkin päivänä käytössä ja tarpeen sanelema, kyllä siihen kaikki junanlähettäjät kurkistavat työpöytänsä ääressä istuessaan.

Päivitetty 6.7.2016 | Lähetä palautetta | Tulosta