Veikko Salkion tekstejä

Luontoharrastusteni tausta

Lähde ja lainaukset: Veikko Salkio, Luontoharrastusteni tausta – usein kysytty aihe 14.1.1992

Kaikkien lasten tavoin eläimet ovat kiinnostaneet minua niin kauan kuin muistan. Poikkeuksellisesti olen pysynyt lapsen tasolla näihin saakka. Kun sen lisäksi olen saanut synnyinominaisuutena primitiivisen keräilyvietin, niin tulos näkyy näissä lasikaapeissa.

Mahdollisesti varsinainen herätteeni synnyinpaikkakunnallani Imatralla oli vanhemmilta sisaruksiltani jäänyt K. E. Kivirikon kirjoittama eläinoppi. Selasin sen risaiseksi jo paljon ennen kuin osasin lukeakaan. Hiukan vartuttuani määritin sen avulla luonnossa lintujakin. Ensimmäinen oli peippo. Muistan kirjan maininnat: ”Kotka on silmittömän vainon seurauksena harvinaistunut” ja ”hiirihaukasta lienee maksettu tapporahoja kanahaukkana”. Ne herättivät varhaisimmat aavistukseni luonnon suojelemisen tarpeellisuudesta. Jos maininta olisi esitetty esimerkiksi sanamuodossa ”suojele luontoa”, vaikutus suomalaiseen jukuriluonteeseen olisi ollut ehkä päinvastainen. Kukaties ”suojele itse” – vastauksella.

Täytin viisitoistavuotiaana ensimmäisen lintuni, lehtokurpan, apunani opaskirjanen, jonka oppikirjojen ohella oli laatinut myös eläinten täyttäjänä tunnettu samainen K. E. Kivirikko. Huomaamme, että häneltä olen saanut vaikutteita kolmelta eri sektorilta: ornitologia, luonnonsuojelu ja konservointi. Myöhemmin kohtalo oli niin suopea, että salli minun jopa tavata kunnioitetun oppi-isäni. Se tapahtui sotakesänä rintamalomallani vuonna 1943. Samalla sain myös tutustua hänen laajaan lintukokoelmaansa tekijän itsensä opastuksella. Tapaamisemme ei jäänyt ainoaksi, mutta nyt joudun kiusaukseen kertoa kuinka paria vuosikymmentä myöhemmin eräkirjailija A. E. Järvinen innostui kuvailemaan kouluaikaista originellia opettajaansa, jonka nimi oli Kivirikko.

Palaan varhaisnuoruuteeni. Ei liene yllätys, että vapaa-aikani hupeni maastoretkillä tai nenä kiinni lintukirjoissa. Erikoisesti minua kiehtoivat mielikirjailijani Einari Merikallion kuvaukset Petsamon alueesta. Suomella kun tuolloin oli ilo omistaa kapea kaista arktista Jäämeren rannikkoa, luonnonystävien toivemaata. Ylimmän osan Merikallion kuvauksissa oli saanut avomerellä, lähellä Kalastajasaarennon rannikkoa sijainnut tuhansien komonokkaisten lunnien, haahkojen, lokkien ja monien muiden siivellisten lisääntymis- ja temmellyskenttä, todellinen lintuparatiisi. Olipahan alkanut kyteä lapsenaivoissani salainen toive päästä joskus omin silmin ja korvin toteamaan monenkirjava elämänmeno tuolla arktisella satujen saarella.

Päämäärästäni kehittyi pakkomielle – minun on päästävä Heinäsaarelle.

Kasvukauteni rinnalle ajoittui Imatrankosken valjastaminen voimataloudelle. Maisemat myllättiin. Kosken yläpuolella sijainneen saaren todella jyhkeä havumetsä ja rannan ikivanha tervaleppämetsikkö parturoitiin sileäksi. Se oli viikarille itkun aihe ja elämänsä ensimmäinen kriisi, eikä mikään hillinnyt haavettani ja haluani päästä joskus sinne Jäämeren lintusaarelle.

Ja minä pääsin.

Hätäisesti olin ehtinyt varttua täysi-ikäiseksi. Ihmeekseni Rajavartiolaitos oli ottanut vakavasti ruikutukseni päästä vartioimaan Heinäsaaren lintujen pesimärauhaa, mikä oli uskottu kyseiselle laitokselle. Suuri päivä koitti 20.05.1936. Kovin vanhentunutta sanontaa käyttääkseni: Onnellani ei ollut rajoja.

Olin saavuttanut toivekohteeni lintujen vuosirytmin kiihkeimpänä ajankohtana. Käynnistymässä oli lähes sadantuhannen linnun lisääntymistapahtuma. Meillä kahdella asepukuisella oli ilo ja vastuunalainen tehtävä saada turvata sen onnistuminen niin munavarkailta kuin myös lähes päivittäin saarivaltakuntamme lintupaljoutta ihmettelemään saapuvilta turistilaumoilta. Noissa kyselevissä porukoissa vilisi paljon ulkomaalaisia, edustaen useampia kansallisuuksia. Suuren naapurimme Neuvostoliiton edustajia vain ei näkynyt yhtään ainoaa. Myöhemmin meidän oli kuitenkin pakko todeta, että oli sielläkin arvostettu ja kaikesta päätellen myös suunniteltu Heinäsaarelle jos muuallekin pieneen naapurimaahan tehtäviä ”turistimatkoja”.

Tila ja kritiikki eivät salli edes yrittää kuvata yksityiskohtia tuosta käsittämättömän ihmeellisestä luonnonkeitaasta Jäämeren sylissä. Unohtaa ei sovi Pohjolan yöttömyyden lisähohtoa. Aurinko helotti keskiyölläkin horisontin yllä, siellä missä kaksi rannatonta, meri ja taivas muodostivat viivasuoran rajansa.

Mutta se LUXUS-kesä oli lyhyt. Varttumisjärjestyksessä hiippailivat lintupoikueet kohti manteretta luopuen suojeluksestamme ja ottaen sen omalle vastuulleen. Viimeistenkin lähdettyä saaren valtasi riipaiseva hiljaisuus. Usein sen tosin rikkoi ärhentelevän syyspuhurin tohina ja ulvonta. Se ei tarvinnut suojeluamme, mutta pitkä itäinen valtakunnan raja tarvitsi. Sijoituspaikakseni määrättiin Kalastajasaarennon keskeisin ja Heinäsaarta lähinnä sijainnut kylä nimeltä Pummanki.

Uudet ulottuvuudet odottivat Pummangin tunturimaastoissa. Siellähän vipelteli saaresta kokonaan puuttuvia nelijalkaisia, kettuja, naaleja, jäniksiä, kärppiä sekä sopuleita ja myyriä. Tutuksi tuli myös, halusin tai en, runsaan sadan ihmisen hyvin pärjäävän yhteiskunnan elämäntyyli turskan ja muun luonnon ehdoilla.

Oma elämänkulkuni alkoi soljua edulliseen suuntaan. Vuonna 1938 lakia täydennettiin perustamalla mm. Pummanginniemen ja Heinäsaarten luonnonsuojelualueet. Hoito uskottiin Metsäntutkimuslaitokselle, joka tarvitsi sopivan kenttämiehen ja minut katsottiin sellaiseksi. Muutin Metsävaltion palkkalistalle.

Seuraavana vuonna sain merikulkuvälineekseni kookkaan moottorialuksen. Keskuspaikakseni määrättyyn Pummankiin minulle rakennettiin työsuhdeasunto, johon tarkoitukseni oli kotiutua joulukuun –39 alussa. Mutta itärajan takaa ängenneet Stalinin nimeen vannoneet valloittajarosvot tarvitsivat sen päivää aiemmin.

Sellaiseen käyttöön jäi Suomen valtion vaivoin ja toivein rakentama tiilitalo. Valloittajien raiskattaviksi jäivät myös suojelemamme Heinäsaaren lunnikentät ja Pummanginniemen lintuvuoret. Samoin silloisen Suomen parhaan kylän Pummangin miljööt. Myös ensimmäisen, kymmeniä arktisia eläimiä käsittäneen kokoelmani kohtalona oli jäädä uusien isäntien riepoteltavaksi. Samoin tietysti jäi kaikki muukin maallinen kamani, mm. huomattava erä zoologista kirjallisuutta. Paljon muutakin sinne jäi – eikä piisannutkaan.

Uskomatonta meidän vuosisadallemme, mutta Euroopan diktaattoritpa kiepauttivatkin vuosiluvun toisen luvun, yhdeksikön päälaelleen. Keskiajassa oltiin, ja sitten vain ryöstöretkille naapurimaihin.

Ymmärrettävästi ”vihanpidon” vuodet rajoittivat rajusti luontoharrastuksiani mutta eivät lopettaneet. Jo ennen Petsamon aikoja olin aloittanut Helsingin yliopiston eläinmuseon havainnoitsijana ja lintujen rengasmerkitsijänä. Petsamossa toimintani ja yhteyteni alan henkilöihin tiivistyi. Niinpä joka ainoasta rintamalomastani hupeni osa kyseisessä laitoksessa, jatkuen vielä rauhankin aikana. Nuo suhteet olivat eduksi myöhemmin, kun ryhdyin vakoilemaan museon hoidossa tarvittavia tietoja. Niitä haalin myöhemmin myös pikkumuseoista.

Päämääräni, mahdollisimman täydellinen lämminveristen selkärankaisten kokoelma kun oli alkanut karttua heti läpi ammutun oikean käden ranteeni kuntouduttua työkykyiseksi. Leipätyöksenihän minä edelleen Metsäntutkimuslaitoksen kenttämiehenä luonnonsuojeluvartijan vakanssilla asuinpaikkanani Rovaniemi ravasin Lapin luonnonsuojelualueilla niiden luonnonrauhaa turvaten. Tehtävä tyydytti synnynnäistä luonnon kaipuutani, mutta – parhaassakin tapauksessa – kalpea aavistushan nuo sisämaan alueet olivat verrattuna menetettyyn ja päivittäin muistettuun satujen Petsamoon.

Siinä sivussa ne ehtivät tulla tutuiksi muutkin Lapin selkoset. Useimmin valitsin retkikohteikseni Sodankylän Pomo- ja Koitilaiskairat. Niitä oli aiemmin suosinut ja suositellut eräkirjailija A. E. Järvinen johtaessaan alkuperäisen luonnon suojelemiseksi tarkoitettua yhdistystoimintaa, johon osallistuin.

Kokkolassa Veikko Salkio